Rion värit

Istun joogasalissa, jonka suuret, koko seinän leveät ikkunat on avattu apposelleen. 

Edessä aukeaa alkuillan maisema Rio de Janeiron vuorille.

Sininen hetki on täällä pikemminkin violetti: ilta tummenee nopeasti vaaleanlilasta tummaan purppuraan. Lomittain menevät vuoret värisevät kuin aavikolla ja valoja syttyy tuikkimaan yksitellen. Näky on niin kaunis, että tekisi mieli ottaa se syliin ja rutistaa.

Tämä on niin kaunis kaupunki, Jumalten kaupunki, ajattelen ja tulen ajattelemaan vielä monta kertaa myöhemmin.

Matkani alkoi Riosta puolitoista viikkoa sitten.

Harva pitkä matka on alkanut yhtä kivuttomasti. Yleensä ensimmäiset päivät menevät hämmästellessä ja pieni kauhu rinnassa, mutta nyt tuntui, että solahdin tunnelmaan saman tien.

Kaikkein eniten olin kaivannut lämpöä. Se tuntuikin aluksi huumaavalta: ihon kuivuus katosi päivässä ja bikineistä jäi pienet rusketusrajat. Sitten iski krapula. Kun asteita kertyi +37, ulkona liikkumisesta tuli vastenmielistä. Vaatteet liimaantuivat ihoon ja dekoltee paloi.

Toisaalta kuumuus on pakottanut ottamaan iisisti.

Ensin sohvasurffasin parissa kodissa lähellä rantaa. Oli ovimiehet, uima-allas ja sitä rataa. Viimeisiksi öiksi tulin hostelliin, joka on oikein suloinen, mutta silti hostelli: yöllä humalaiset brittitytöt laulavat Rihannaa ja israelilainen mies kuorsaa yläpetissä niin kovaa, että se kantautuu jopa laulun ja pauhaavan tuulettimen yli.

Olen syönyt vegaanista ja raakaruokaa, käynyt joogatunneilla ja juoksemassa pitkin rantoja. Uinut. Katsonut auringonlaskuja ja taidemuseon seiniä.

Olen ahminut He eivät tiedä mitä tekevät ja yrittänyt muodostaa siitä mielipidettä. Ja maistanut acaita suoraan Amazonilta! Ei päihitä mustikkaa.

Lempijuttuja: kylmän kookoksen ostaminen laguunilla, ihmisten katselu (juoksuhameet alkavat tuntua pelottavan hyvältä idealta) ja korkeat paikat.

Yhtenä päivänä vierailin ystävilläni, jotka asuvat kuukauden favelan kukkulalla. Siellä on riippumatto ja kalanrippeet syövä kissanpentu. Haikkasimme tunnissa huipulle, josta aukeava maisema on juuri niin hullu kuin kuvissa. 

Yhdeltä laidalta näkee Rocinchan, Etelä-Amerikan suurimman favelan. Se on valtava. Noin joka viides riolainen asuu jossain kaupungin lähes tuhannesta favelasta. Osa niistä, kuten ystävien asuinpaikka, on siisti ja gentrifikoitunut. On hostelleja ja baareja ja turvallinen olo, vaikka hyppää mopokuskin kyytiin yksin pimeällä. Mutta on myös niitä, joihin poliisi ei vieläkään mene, kaikista huumekaupan kitkemisyrityksistään huolimatta.

Riossa kaikkein vaikeinta onkin tietää, milloin on turvassa ja milloin ei.

Ensimmäinen hostini vertasi eroa entiseen kotikaupunkiinsa Los Angelesiin.

“Losissa kaikki tietävät, minne alueille ei kannata mennä. Mutta Riossa missä vain voi tapahtua mitä vain.”

Eräänä iltana olimme pyöräilemässä kivalla rantareitillä, jonka varrella on luksushotelli ja paljon ihmisiä. Seuraavana aamuna uutisissa kerrottiin, että alle tuntia myöhemmin, pimeän tultua, väylälle oli astettu esteitä ja ihmiset oli pysäytetty. Heiltä vietiin kaikki arvokas pyöristä puhelimiin. Ryöstetyksi tuli yli parikymmentä ihmistä.

Kun taas kerran katsoin rannalla puhelinta, kaupungissa asunut ystävä kysyi, miten uskallan. Puhelimet lähtevät paikallisiltakin eikä isäntäni ota uimareissulle mukaan edes kotiavaimiaan.

Se on raskasta. Yleensä paikoista voi aistia, milloin voi olla rennosti, mutta Riossa ei. Idyllinen asuinalue voi muuttua hämyiseksi yhdessä korttelissa. Vaikka ravintoloissa istuvat ihmiset nauravat ja bossa nova soi, kaduilla on myös hyvin väkivaltaiset kasvot. Siksi koko ajan on vähän varuillaan.

Onneksi mitään pientäkään pahaa ei ole tapahtunut.

Kaikki ihmiset ovat olleet oikein mukavia. Mutta jos olen rehellinen, kaikkein parhaiten olen viihtynyt omissa oloissani. Mikä etuoikeus on saada olla yksin! Rakastan, kun saan uppotua ajatuksiin ja kirjoittamiseen, lukea kirjaa keskeytyksettä ja kävellä musiikkia kuunnellen pitkin puistoja ja mukulakivisiä katuja, joilla rämistävät keltaiset raitiovaunut.. Minulla on ollut sitä tosi ikävä.

Yksinolo on elinehto, jota ei saa laiminlyödä. Kuten täydellinen sitaatti sanoo: 

“Jossain väitettiin, että ihminen tarvitsee omaa aikaa kaksi minuuttia päivässä. Nauroin silloin, että minä tarvitsen kaksi vuotta päivässä.”