How to re-adjust to life after traveling

1. Replace your bed with two or more bunk beds, and every night invite random people in to sleep there.. this will make things seem more hostel like, and will also boost your karma. Remove beds one by one as symptoms improve.

2. Sleep in a different room each day, varying it by setting the air conditioning either too hot or too cold. Sleep behind a plant pot for that jungle effect. Cats also double as pumas with a little imagination. 

3. Get family members to set your radio alarm randomly to go off at some time during the night, filling your room with loud talking, works best if you can find a radio station in Hebrew.

4. Slowly remove items of clothing etc from your backpack until you are completely using your wardrobe instead, maybe only one item a day, but remember it’s one step at a time kids, one step at a time.

5. Buy your favorite food stuff and despite living at home, write your name and when you might next be leaving the house on them.

6. Ask family members to every now or again to steal one of the above food stuffs, preferably the one you’ve most been looking forward to, or the most expensive.

7. Keep at least one item of food far too long or in a bag out in sun so you have to spend at least 24 hrs within sprinting distance of the toilet-

8. Even if its a Sunday, make sure your out the house by 10 am, and then stand on a corner looking lost, ask the first passer by of similar ethnic background if they’ve found anywhere good to go yet.

9. Once decided to possibly get a job, take a fully packed rucksack to work with you everyday, although its perfectly safe next to the coffee machine, watch it like a hawk.

10. Buy your bus, train or order a taxi in a foreign language, the fact that the person behind the counter won’t understand simply adds to the authenticity.” 

// Löysin tämän vanhasta Pallontallaajien keskustelusta. Tämä toi paljon lohtua ja sai minut hihittämään paluushokin kyyneleiden jälkeen. En lähtenyt korjaamaan kieliasua. Source: Pallontallaajat/Unknown

Kun appelsiinikaan ei mene alas

Loppureissuun mahtui kommellus, joka sinetöi päätökseni palata kotiin.

Sen, minkä turtuminen oli aloittanut, viimeisteli sairaalareissu.

Kun syöksyin bussilla pois surffikylästä, takanani oli jo kolmen viikon verran sairastelua. Aikaisempi lääkärireissu oli auttanut hetken, mutta ei kunnolla. En mene yksityiskohtiin, mutta tiivistettynä mikään ei pysynyt sisällä. Ruokahalu katosi, paino putosi ja olo oli vetämätön. 

Syöminen muuttui taisteluksi, ja bussipäivä oli pahin kaikista. Minulla meni itkua tuhertava puolituntinen siihen, että sain alas yhden appelsiinin. Oksetti ja aloin palella.

Kun lopulta bussi saapui myöhään illalla Limaan, tuntui, etten pysy jaloillani. Ja siinä vaiheessa kun kuski ojensi rinkkani, en jaksanut pidellä sitä, vaan lysähdin lattialle.

Minulla mitattiin yli 39-asteen kuume ja ambulanssi kuskasi minut sairaalaan. Sireenit soivat ja valot vilkkuivat, mutta eivät tilanteen kriittisyyden takia, vaan siksi, että muuten ruuhkasilla suurkaupungin teillä ei olisi päässyt millään eteenpäin. En ole ennen ollut ambulanssissa eikä tarvitse toivottavasti mennä toiste. Ensihoitajat olivat kyllä aivan ihania ja kielivaikeuksista huolimatta saivat uunonkin ymmärtämään: Onko passia? Oletko raskaana? Mihin sattuu?

Perillä sairaalassa minut laitettiin pyörätuoliin ja hoitaja sanoi, että minun on jäätävä yöksi nesteytykseen. Silloin tuli yön ainoa itku. Puhelimesta oli akku loppu ja kello lähestyi puolta yötä. Istuin rinkka jaloissa ja kangaskassi sylissä ja olisin maksanut vaikka mitä, jotta voisin edes pienen hetken puhua suomea.

Julkisen sairaalan käytävät olivat täynnä ihmisiä, joiden katselu vihloi. Oli raskaana oleva nainen, joka piteli vatsaansa tuskainen ilme kasvoillaan ja vanhus, jonka jalat laahasivat pitkin lattiaa rikkinäisessä pyörätuolissa. Poika silitti tajuttoman tyttöystävänsä hiuksia ja kuiskaili tämän korvaan. Erään sängyn viereen saapui pappi.

Koetin lohduttaa vieruskaveriani, kivusta vaikertavaa tyttöä. Silitin olkapäätä ja hymyilimme hetken. Minua riivasi syyllisyys siitä, että minun ympärilläni hösätään, vaikka kaikilla muilla on paljon vaikeampaa. Enää ei itkettänyt, väsytti vain.

Jos johonkin voi matkalla luottaa, niin siihen, että aina sattuu jotain haaveria.

Aasiassa poltin jalkani pakoputkeen, Jenkeissä pyörtyilin ja Afrikassa oksentelin. Australiassa aukesi sääri, kun kaaduin liukuportaissa, ja Itä-Euroopassa repäisin etusorveen haavan, kun opettelin avaamaan kaljaa veitsellä. 

Kerran hyppäsin mönkijällä hyppyristä aitaa päin ja mönkijä kaatui päälleni. Ympärille kerääntyi joukko paikallisia nauramaan, he kun ajattelevat, että nauru tekee tilanteesta helpomman kestää..

Ikimuistoisin sairastuminen oli kuitenkin yöbussissa Thaimaassa. Olin ensimmäistä päivää ikinä yksin reissussa eli valmiiksi hermona. Säikähdin siis kamalasti, kun heräsin yöllä viiltävään vatsakipuun. 

Vessasta palatessani näin paikallani vieraan pojan, joka säntäsi pois, kun näki minun tulevan. Yritin selvittää, mitä hän puuhaili, mutta tajusin hänen olevan kuuro. Kuten myös koko seurueen, jonka keskellä paikkani oli. 

Kun valot taas sammutettiin ja muut jatkoivat unia, tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Kukaan ei ihan oikeasti kuullut itkuani. 

Maailman lääkäreitä ja klinikoita on tullut siis nähtyä. Kaikki vaivat ovat parantuneet nopeasti eikä minulla ole jäänyt mitään pelkoja ulkomailla sairastamisesta, päinvastoin. Mutta ei se ikinä kivaa ole, etenkään yksin ja yötä vasten.

Ei nytkään.

Lopulta selvisi, että sairaalassa on niin täyttä, ettei minua ei voitu ottaa sisään. Onneksi. Sain rokotuksen, kolmea eri lääkettä ja kehoituksen palata kokeisiin seuraavana päivänä, jos kuume ei laske.

Seuraavana päivänä hoipuin lentoyhtiöön ja ostin liput kotiin.

 

 

 

Aina ei suju surffikylässäkään

Koko ajan paljaat varpaat. Lämpöä, halpaa kasvisruokaa ja kahden euron joogatunteja. Merenranta heti oven takana.

Lukemista, raidallinen riippumatto ja loputtoman pitkiä päiviä.

Kuulostaako taivaalta?

Sitä se olikin. Harmi vaan, että taivaastakin voi haluta pois.

Huanchacon surffikylä Pohjois-Perussa on rauhoittava paikka. Se on niin pieni, ettei siellä ole surffaamisen ja relaamisen lisäksi juurikaan muuta puuhattavaa, mutta kuitenkin niin iso, että sieltä löytää hyviä ruokapaikkoja ja joogaa.

Asustelin Meri Surf Hostellissa, joka on hyvin kaunis. Hain viereiseltä torilta kotiin painavat kantamukset muutamalla kolikolla: korianteria, avocadoa, limeä, kananmunia. Pilkoin limeä lasipulloon ja hörpin sitä pitkin päivää, söin appelsiineja ja luin Katja Kallion Kuutamolla, joka oli yhtä sujuva kuin Kallio aina.

Mutta vaikka ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin täydelliset, olo ei ollut. Jo aiemmin syntynyt ajatus siitä, että en halua jatkaa tätä matkaa, kasvoi entisestään. Ensin näin vikoja: meri on likainen ja täynnä muovipusseja. Tv pauhaa ja wifi on huono. Väsyttää. Sitten jouduin myöntämään, että vika on asenteessani, ja lopetin ininän.

Kävin aikaisin aamulla juoksemassa ja joogassa läheisellä kattoterassilla, jonne kuuluu aaltojen pauhu. Lojuin rannan lämmössä ja kuuntelin musiikkia. Hengasin kivojen aussien ja kanadalaisten kanssa. Suunnittelin vuokraavani surffilaudan ja märkäpuvun. Iloitsin siitä, että saan olla helteessä ja nähdä joka ilta erilaisen auringonlaskun.

Mutta olo sen kuin pysyi. Olo siitä, että en jaksa tätä enää: en pitkiä bussimatkoja, vieraita ihmisiä ja päiviä, jolloin en tee mitään muuta kuin olen. En suunnitelmia, en seikkailuja, en hikisiä vaatteita. Sydänsurut ja vatsakivut laskivat fiilistä entisestään, mutta tiesin, etteivät ne ole pohjimmainen syy.

Nautin yksityiskohdista, en kokonaisuudesta. Joskus aamulla herätessäni sain itseni kiinni laskemasta, miten monta päivää tätä reissua pitää vielä kestää. Että voisin mielummin olla tekemässä jotain järkevää

Se oli aivan absurdia. Minähän rakastan matkustamista enemmän kuin mitään! Olen taistelija, joka kulkee seikkailusta seikkailuun, ei koskaan kaipaa mitään eikä ketään ja aina nousee hymyillen jaloilleen. En tyyppi, joka ei halua mennä oikein minnekään tai tutustua kehenkään, vaan haaveilee töistä ja kokee, että kaikki on jo niin nähty.  Vaikka vaikeita hetkiä tulee joka reissussa, en ole ikinä harkinnutkaan matkan lopettamista. Nyt ajattelin sitä jo toista viikkoa.

Kaipasin koko ajan enemmän pysyvyyttä ja sitä, että voin suunnata kunnianhimoni johonkin merkitykselliseen. Kaipasin niiden ihmisten luo, joita rakastan, ja sujuvaan arkeen, jonka olen rakentanut. Sisällä vahvistui olo, että en enää halua matkustaa, en juuri nyt.

Pyysin vertaistukea Seikkailijattaret-yhteisöstä, jossa reissaavat suomalaisnaiset jakavat kokemuksiaan. Ja kas, en todellakaan ollut ainoa.

Meidän piti olla reissussa seitsemän kuukautta, mutta lähdettiin kotiin neljän jälkeen. Ratkaisu tuntuu päivä päivältä paremmalta. Isoin syy oli tietynlainen juurettomuus, joka vain kasvoi liian suureksi.”

“Kun reissaa paljon ja jatkuvasti, näin vaan käy jossain vaiheessa. Itsellä tuli tuo väsyminen monista lyhyistä reissuista, jotka tapahtuivat niin tiheällä aikavälillä.”

“Joskus liika on liikaa. Muistan itse tuon tunteen pitkällä reissulla Ausseissa, paljon reissuja takana edellisten vuosien aikana ja sitten vaan tuli stoppi, ei enää innostunut, kipinä ei syttynyt, halusi vaan kotiin, vaikkei sellasta edes ollut.”

“Reissaajan tietynlainen loppuunpalaminen taitaa olla aika tavallinen syndrooma tänä päivänä, kun maisemat ja ihmiset vaihtuu liian tiiviisti ja hommaa jatkuu tarpeeksi pitkään. Tulee väsy. Haluaa kotiin, tai peiton alle tai asettua muuten pitemmäksi aikaa paikoilleen ja olla hieman epäsosiaalinen jonkin aikaa.”

On se vain hassua, ettei asioita ymmärrä ennen niiden osumista omalle kohdalle. 

Jos vielä vuosi pari sitten joku olisi puhunut moisista tunteista, olisin polleana todennut, että tyyppi ei vain osaa reissata oikealla tyylillä tai arvosta sitä, miten ainutlaatuisista ajoista on kyse. Nyt tiedän paremmin.

Reissuihin liittyy valtava paine nauttia jos ei joka hetkestä, niin ainakin mahdollisuudesta ylipäätään matkustaa. Jos puhuu mistään vaikeasta, on kiittämätön lellipentu. Ajatusmalli tiivistyy hyvin keskustelussa ystäväni kanssa. Hän kielsi minua valittamasta siitä, että Brasiliassa on paahtavan kuuma, vaikka oli itse juuri valittanut kovasta pakkasesta.

Niin on laajemminkin: arkea saa parjata, reissuja ei. Loskassa tarpoessa ajatus rannoista ja bikineistä on niin kultainen, että tietenkin ärsyttää, jos jollekin se ei kelpaa. Mutta sama pätee myös toisin päin. Kaukana muistaa selkeästi, millaisessa yltäkylläisyydessä kotona saamme elää.

Puhdas vesi ja ilma, ystävien ja perheen muodostama tukiverkko, turvalliset kadut ja liikenne, modernit kodit, toimivat lait ja vapaus rakentaa about juuri sellainen elämä kuin haluaa – ne ovat niin harvinaislaatuisia asioita, että tuntuu käsittämättömältä, miten niiden keskellä ihmiset kehtaavat valittaa pomoista ja pimeästä.

Vaikka kyse on kaikkialla ihan samasta elämästä. Joskus sujuu, joskus ei. Ihmisen itse pitää oppia tunnistamaan, milloin kyse on ohimenevästä tahmeudesta, milloin intuitiosta siitä, että nyt asialle pitää tehdä jotain.

Niinpä pohdin vaihtoehtojani.

Löysin kiinnostavan työn Suomesta, jota hain.

Löysin kiinnostavan maisteriohjelman Tanskasta, jonka papereita aloin täyttää.

Kirjoitin päiväkirjaan kolme skenaariota:

1. Saan työn ja palaan Suomeen.

2. En saa työtä ja jatkan reissua Ecuadoriin, Kolumbiaan ja Kanadaan.

3. Ihan sama työstä tai mistään muustakaan. Otan ensimmäisen bussin takaisin Limaan ja lennän kotiin.

Oli selvää, että viimeinen vaihtoehto on se, jota en missään nimessä tee. Päätin pysyä kärsivällisenä ja luottaa siihen, että into palaa. No, into kyllä palasi, mutta erilaisena kuin olin ajatellut. Eräänä aamuna vain heräsin, tilasin aamupalan ja tajusin: nyt riitti. Minä häivyn. Jos en kotiin, niin ainakin takaisin Limaan, jossa voin pohtia päätöstä vielä kerran.

Toimin hurrikaanin tavoin.

Poimin puussa kuivuvat bikinit ja pitkin huonetta ripotellut vaatteet ja sulloin ne rinkkaan. Ilmoitin työntekijälle, että minut voi kirjata ulos jo nyt, vaikka olin varannut vielä monta yötä. Juoksin viereiseen matkatoimistoon ja ostin lipun ensimmäiseen pitkänmatkanbussiin suuntaan, josta olin viikko sitten tullut. Hyvästelin kohdalle osuneet ihmiset ja kun aamupala tuli, olin jo juoksemassa taksiin. 

Taksin takapenkillä minut valtasi helpotus. Nojasin selkänojaan ja hymyilin koko naamallani. Radiossa alkoi soida hittikappale El Perdón, johon olin salakavalasti ihastunut reissun aikana, soihan se aina ja kaikkialla. Luulin ennen huonolla espanjallani, että kertosäkeessä lauletaan nimesi rakastamisesta, es el nombre me gusta, mutta se kuuluikin, että esto no me gusta, en pidä tästä.

Avasin ikkunaa isomalle ja hoilotin mukana kuskista piittaamatta.

Sillä ihan oikeasti: jos aidosti onnellisin hetki perulaisessa surffikylässä on se, kuin saa pesulassa syliinsä kassillisen puhtaita pyykkejä, on ehkä aika hankkia itselleen vähän pysyvämpi pesukone.

 

 

Saavuin, söin, sairastin

Jos kuvaisin aikaani Limassa yhdellä lauseella: söin hyvin.

Ja jos virkkeellä: söin hyvin ja sairastin. 

Siinäpä se. 

Olin kuullut kaikilta etukäteen, että Lima ei ole lainkaan kiva, joten saavuin matalin odotuksin. Ne ylittyivät tuhatkertaisesti.

Asustelin Mirafloresissa, joka on kuulemma kaupungin kivoin alue. En ihmettele: on puistoja meren yllä, hullun kivoja kahviloita ja todella turvallinen olo. Kaduilla uskaltaa kävellä puhelin näkyvillä ja yksin kotiin pimeän tultua (vertailukelpoisia indikaattoreita) .

Sohvasurffasin ilmaiseksi hostellissa, mikä oli kelpo lisä kokoelmaan hassuista yöpaikoista. Kaverukset perustivat hostellin muutama vuosi sitten ja se on heille elämäntapa: kolmikon löytää sohvilta lähes kellon ympäri.

Heidän lisäkseen vietin enimmäkseen aikaa Ecuadorissa asuvan jenkkipojan kanssa. Piirtelimme surrelistisia piirroksia ja mietimme, miten absurdi asia syntymätön lapsi on, vatsassa ylösalaisin hengaava vesieläin. 

Muuten olin paljon yksin. 

Juoksin auringon noustessa ja joogasin sen laskiessa. Kävelin värikkäitä katuja pitkin ja kurkistelin sisäpihoille.

Löysin maailman suloisimman kahvilan. Se on pieni, valoisa ja seesteinen. Peräseinä on kokonaan lasia ja avautuu minimaaliseen pihaan, jonka seinät ovat täynnä kasveja. Vaaleanpunaiset tyynyt ovat käsityöläisten tekemiä ja japanilaisissa teepannuissa höyryää herba louisa. Iltaisin lehtikujaan syttyy valot ja kaihoisa musiikki soi, toisinaan joku soittaa kitaraa.

Kahvila on ehdottomasti ihanin, jossa olen ikinä käynyt. Siksi siitä tuli heti tukikohtani. Piirsin, kirjoitin, luin, piirsin lisää. Söin vegaanista pitsaa ja jääkookoslattea.

Myös vastapäätä on kaunis vegaanirafla. Siellä tuntuu, kuin ei olisi Limassa, vaan kenties Brooklynissa. Siellä kaikki on täydellistä, jopa liiankin. Tarjoilijoiden pellavaiset essut, paksuille puutasoille sommitellut ateriat, juuri sopivan makea mandariinimehu…

Söin siellä monesti, mutta pakenin nopeasti tien toiselle puolelle olemaan oma itseni. Tai raakakahvilaan hakemaan kombuchaa.

On parasta, kun saa syödä asioita niiden kotimaassa. Acaita Brasiliassa, macaa Perussa. Marjat ja hedelmät ovat uskomattoman halpoja, avocadot ja mustikatkin. Maistelin paikallisia ruokia ja kokkasin omiani hämärässä keittiössä.

Harmi vaan, että ruoka ei oikein pysynyt sisällä.  Vatsavaivat jatkuivat viikon ja olo alkoi mennä huteraksi. Siinä vaiheessa kun aloin paskoa verta, oli pakko ottaa taksi sairaalaan.

Se oli hieno reissu.

Vakuutusyhtiön sopimussairaala ei ollutkaan sopimussairaala eikä kukaan puhunut englantia. Kun lopulta pääsin lääkärin puheille, selvitimme tilannetta sanakirjan, Googlen, piirrosten, ihmisen anatomia -taulun ja lopulta käytävästä tulkiksi napatun miehen avulla. Sain lääkkeet ja käsin kirjoitetun kuitin.

Sairastelun takia missasin odottamani espanjan kielikurssin, jonka takia ylipäätään olin kaupungissa. Sitten läppäri sanoi itsensä irti ja Apple-liikkeen tuomio kuului ytimekkäästi, että mitään ei voi tehdä.

“Ajattelin illalla, että tää sun reissu on alkanut vähän huonojen tähtien alla”, isä sanoi uusista kolhuista kuullessaan. Pohjalla oli jo 10 tuntia myöhästynyt lento ja vuoristotauti.

Yksikään vastoinkäymisistä ei ollut suuren suuri, mutta yhdessä ne vetivät olon matalaksi kuin huomaamatta. Koska halusin ajatella, että kokeneena reissaajana en hätkähdä näin pienestä, kesti tovin tajuta, miksi olo on niin alakuloinen. Aloin katsoa lentoja kotiin ja miettiä, että matka oli yksi suuri erehdys.

Kaikille muille olisi ollut päivänselvää, mikä mättää, mutta yksin kipeänä vieraassa maassa arvostelukyky hieman hämärtyi. Ajattelin vain, että asenteessani on vikaa ja olen kiittämätön surkimus, joka velloo alakulossa tahallaan eikä osaa elää hetkesä. Ihmismieli…

Lopulta heräisin yhtenä aamuna ja päätin lopettaa tsemppaamisen. Päätin, että tänään olen pahalla tuulella. Se auttoi. Valitin ja venkoilin koko päivän, sain sympatiaa ja järkeviä neuvoja. Sitten kävin nukkumaan. 

Aamulla ostin bussilipun rannikolle ja jätin murheet taakseni. Tai niin luulin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sumua ja aasien huutoa

Tungen pääni ulos kämäisen bussin ikkunasta ja katselen pudotusta kapean, mutkittelevan tien vieressä. Ilma on oudon vaalean pölyn peitossa ja kylmää. 

Olen matkalla vuorille ja se tekee minut onnelliseksi.

Perillä otan kaksi euroa maksavan huoneen kylän ainoasta majatalosta ja nukun yön kahden villapeiton alla. On uskomattoman hiljaista: ei autoja, vain huutelevia aaseja, kukkoja ja vaaleaturkkisia koiria. Talojen seinissä on kauniita piirroksia (kukkia, härkiä ja naurava avocado).

Ennen auringonnousua alkaa vaellus. Minä, brittipoika ja seuraan liittynyt koira kapuamme pimeällä polulla yhden otsalampun valossa. Kylä on kolmen kilometrin korkeudessa, joten hengittäminen on työlästä ja sydämen hakkaamisen kuulee korvissa. Onneksi maisema on mitä kaunein. Aamu valostuu unenomaisesta vähitellen hohtavaksi ja kylä jää kauemmas.

Päänsärky pahenee koko ajan. Kipu säteilee niskasta kaikkialle, mutta en halua piitata. Olemme Marcahuasissa, joka on yksi Andien kiehtovimmista vuorista. Sen huipulla on laaja alue valtavia kiviä ja kallioita, joissa on erotettavissa selkeitä muotoja, kuten kasvoja ja eläimiä, joita alueella ei ole koskaan elänyt. Niiden alkuperästä ei ole täyttä varmuutta.

Tutkijoiden mukaan hahmot ovat pitkän eroosion tulosta, mikä tekee niistä jopa mystisempiä kuin näkemys, jonka mukaan hahmojen takana olisivat inkoja edeltäneet ihmiset. On helpompi ymmärtää, että ihminen on veistänyt kallioon selviä kasvoja, mutta että ne ovat syntyneet itsestään? Huh.

Vuorilla tuntuu aina elämää suuremmalta, mutta täällä fiilis on jopa outo. Neljässä kilometrissä on kuolemanhiljaista, ei edes kunnolla tuule. On kuin aika ei olisi olemassa.

Kiipeän kiellekkeen päälle ja maisema salpaa hengen. Samoin paha olo. Päänsärky on pahentunut entisestään ja on lopulta niin kova, etten voi muuta kuin maata selälläni silmät kiinni. Maisema on upein ikinä ja päänsärkyni kovin koskaan. Vatsa menee sekaisin.

Haluaisin pitkän matkanteon jälkeen viettää huipulla koko päivän, mutta olen aivan liian heikko. Kiroan. 

Brittipoika jää ylös, minä ja koira aloitamme hoippuvan matkan alas. Jokainen askel jysähtää kipuna pitkin kalloa ja pelkään, että pyörryn. Pysähdyn makaamaan selälleni ja koira käpertyy viereeni.

Eksyn.  Nielen kyyneleitä, lopulta alan itkeä.

Onneksi vastaan tulee lehmiä paimentava nainen, joka näyttää polun kylään.

Iltapäivällä tulee sankka sumu, joka peittää alleen koko kylän.

 

 

 

Rion värit

Istun joogasalissa, jonka suuret, koko seinän leveät ikkunat on avattu apposelleen. 

Edessä aukeaa alkuillan maisema Rio de Janeiron vuorille.

Sininen hetki on täällä pikemminkin violetti: ilta tummenee nopeasti vaaleanlilasta tummaan purppuraan. Lomittain menevät vuoret värisevät kuin aavikolla ja valoja syttyy tuikkimaan yksitellen. Näky on niin kaunis, että tekisi mieli ottaa se syliin ja rutistaa.

Tämä on niin kaunis kaupunki, Jumalten kaupunki, ajattelen ja tulen ajattelemaan vielä monta kertaa myöhemmin.

Matkani alkoi Riosta puolitoista viikkoa sitten.

Harva pitkä matka on alkanut yhtä kivuttomasti. Yleensä ensimmäiset päivät menevät hämmästellessä ja pieni kauhu rinnassa, mutta nyt tuntui, että solahdin tunnelmaan saman tien.

Kaikkein eniten olin kaivannut lämpöä. Se tuntuikin aluksi huumaavalta: ihon kuivuus katosi päivässä ja bikineistä jäi pienet rusketusrajat. Sitten iski krapula. Kun asteita kertyi +37, ulkona liikkumisesta tuli vastenmielistä. Vaatteet liimaantuivat ihoon ja dekoltee paloi.

Toisaalta kuumuus on pakottanut ottamaan iisisti.

Ensin sohvasurffasin parissa kodissa lähellä rantaa. Oli ovimiehet, uima-allas ja sitä rataa. Viimeisiksi öiksi tulin hostelliin, joka on oikein suloinen, mutta silti hostelli: yöllä humalaiset brittitytöt laulavat Rihannaa ja israelilainen mies kuorsaa yläpetissä niin kovaa, että se kantautuu jopa laulun ja pauhaavan tuulettimen yli.

Olen syönyt vegaanista ja raakaruokaa, käynyt joogatunneilla ja juoksemassa pitkin rantoja. Uinut. Katsonut auringonlaskuja ja taidemuseon seiniä.

Olen ahminut He eivät tiedä mitä tekevät ja yrittänyt muodostaa siitä mielipidettä. Ja maistanut acaita suoraan Amazonilta! Ei päihitä mustikkaa.

Lempijuttuja: kylmän kookoksen ostaminen laguunilla, ihmisten katselu (juoksuhameet alkavat tuntua pelottavan hyvältä idealta) ja korkeat paikat.

Yhtenä päivänä vierailin ystävilläni, jotka asuvat kuukauden favelan kukkulalla. Siellä on riippumatto ja kalanrippeet syövä kissanpentu. Haikkasimme tunnissa huipulle, josta aukeava maisema on juuri niin hullu kuin kuvissa. 

Yhdeltä laidalta näkee Rocinchan, Etelä-Amerikan suurimman favelan. Se on valtava. Noin joka viides riolainen asuu jossain kaupungin lähes tuhannesta favelasta. Osa niistä, kuten ystävien asuinpaikka, on siisti ja gentrifikoitunut. On hostelleja ja baareja ja turvallinen olo, vaikka hyppää mopokuskin kyytiin yksin pimeällä. Mutta on myös niitä, joihin poliisi ei vieläkään mene, kaikista huumekaupan kitkemisyrityksistään huolimatta.

Riossa kaikkein vaikeinta onkin tietää, milloin on turvassa ja milloin ei.

Ensimmäinen hostini vertasi eroa entiseen kotikaupunkiinsa Los Angelesiin.

“Losissa kaikki tietävät, minne alueille ei kannata mennä. Mutta Riossa missä vain voi tapahtua mitä vain.”

Eräänä iltana olimme pyöräilemässä kivalla rantareitillä, jonka varrella on luksushotelli ja paljon ihmisiä. Seuraavana aamuna uutisissa kerrottiin, että alle tuntia myöhemmin, pimeän tultua, väylälle oli astettu esteitä ja ihmiset oli pysäytetty. Heiltä vietiin kaikki arvokas pyöristä puhelimiin. Ryöstetyksi tuli yli parikymmentä ihmistä.

Kun taas kerran katsoin rannalla puhelinta, kaupungissa asunut ystävä kysyi, miten uskallan. Puhelimet lähtevät paikallisiltakin eikä isäntäni ota uimareissulle mukaan edes kotiavaimiaan.

Se on raskasta. Yleensä paikoista voi aistia, milloin voi olla rennosti, mutta Riossa ei. Idyllinen asuinalue voi muuttua hämyiseksi yhdessä korttelissa. Vaikka ravintoloissa istuvat ihmiset nauravat ja bossa nova soi, kaduilla on myös hyvin väkivaltaiset kasvot. Siksi koko ajan on vähän varuillaan.

Onneksi mitään pientäkään pahaa ei ole tapahtunut.

Kaikki ihmiset ovat olleet oikein mukavia. Mutta jos olen rehellinen, kaikkein parhaiten olen viihtynyt omissa oloissani. Mikä etuoikeus on saada olla yksin! Rakastan, kun saan uppotua ajatuksiin ja kirjoittamiseen, lukea kirjaa keskeytyksettä ja kävellä musiikkia kuunnellen pitkin puistoja ja mukulakivisiä katuja, joilla rämistävät keltaiset raitiovaunut.. Minulla on ollut sitä tosi ikävä.

Yksinolo on elinehto, jota ei saa laiminlyödä. Kuten täydellinen sitaatti sanoo: 

“Jossain väitettiin, että ihminen tarvitsee omaa aikaa kaksi minuuttia päivässä. Nauroin silloin, että minä tarvitsen kaksi vuotta päivässä.”

 

Jos jännittää

Vatsaan sattuu ja uni ei tule. Ystävien hyvästeleminen itkettää enemmän kuin Marley & Me krapulassa.

Vaikka uusia alkuja olisi takana miten monta, lähteminen on kauhistuttavaa. Etenkin h-hetkellä. Tässä omia tapojani tehdä hommasta jollain lailla siedettävää.

1. Pidän kiinni lähtörutiineista. Viimeiseksi yöksi menen isän luokse, jossa syödään korvapuusteja ja käydään samat nahistelut siitä, minkä vyölaukun otan mukaan. Tällä kertaa iskä uhkaili, että jos alan itkeä, hän kuvaa siitä videon.

“Näytän sen sitten ensi kerralla, kun alat puhua, että Mongolia tai Papua-Uusi-Guinea vielä näkemättä.”

Isä myös nakkaa minut aina kentälle. Kun ajamme moottoritiellä kaksin kohti lentokenttää, saan lohtua muistaessani, että samassa jamassa on oltu ennenkin ja aina on selvitty.

2. Jos lento ei lähde aamulla, sovin viimeiselle päivälle menoja.

Liika kiire lisää stressiä, mutta vielä pahempaa on kiipeillä kotona pitkin seiniä. Kamujen treffaus ja viimeisten asioiden hoito rauhoittavat, mutta takuuvarmin kikka on käydä joogatunnilla ennen lentoa.

Tällä kertaa pidin ihanat Sis. Deli -aamupalateffit ja matkasin Vuosaareen hakemaan käytetyn läppärin reissukoneeksi.

3. “Ei tehdä tästä isoa juttua. Halataan vain nopeasti ja sanotaan, että nähdään kohta!”, bestis sanoi, kun edessä oli lähes vuoden erossaolo. Kikka osoittautui parhaaksi ikinä. Hyvästely on paljon helpompaa, kun itku-halailu-empimismaratonit korvaa kepeällä heipalla. Teen niin nykyään joka kerta.

4. Hengitä. Syvempään. Pidempään ulos kuin sisään.

5. Jos meinaa mennä kunnon paniikiksi, ystävän miehen antama kikka on katsoa ympärille ja todeta päässään korostetun hitaasti, mitä näkyy: sininen, ikkuna, pöytä, villapaita, harmaa. Asioihin keskittyminen yksitellen laannuttaa laukkaavia ajatuksia.

6. Musiikin mahti on valtava. Jos itkettää, nyyhkybiisit menevät saman tien pannaan ja korvaantuvat jollain toiveikkaalla. Myös aiempien matkojen kattaus tsemppaa. Pistä soimaan esimeriksi:

Bear Mountain + Congo

Bipolar Sunshine + Daydreamer

Xavier Rudd + Follow the Sun

7. Itseään ei saa moittia siitä, että hermostuttaa. Muutto Turkuun tai Melbourneen voivat olla ihan yhtä isoja hyppyjä. Sen sijaan pitää taputtaa itseään henkisesti selkään siitä, että munaa löytyy! Kukahan wannabe-Coelho sen sanoikaan, että pieni pelko on vain merkki siitä, että on löytänyt uuden mahdollisuuden.

8. “Being nervous and being excited feels at the same part of your brain”, aussiystävä kertoi. Totta tai ei, ainakin tunteissa on paljon samaa.. Siksi tsemppaan itseäni sanomalla, että tämä ei ole jännitystä, vaan syvää innostusta (vaikka ei todellakaan olisi).

9. “Etelä-Amerikka haluaa tutustua sinuun nyt. Sinä et ehkä kaipaisi uutta ystävää, mutta ystävystykää nyt edes vähän. Silleen käsipäivää, ehkä poskipusu. Siitä voitte jatkaa sitten ensi kerralla.”

“Pysy reippaalla mielellä.”

“Tällä matkalla on elämänkaaressasi jokin tarkoitus.”

Omaan lähtöön keskittyessä unohtuu, että myös ihmiset ympärillä ovat tehneet vaikka mitä hurjaa. Siksi he osaavat valita oikeat sanat. Niitä kannattaa kuunnella.

10. Jos mikään muu ei auta, ajattele tutkimusmatkailija Henry Morton Stanleyta. 1800-luvulla eläneellä seikkailijalla ei mennyt kaikki Itä-Afrikassa ihan putkeen: hän tuli tappaneeksi valtaosan yli kolmesataapäisestä retkikunnastaan. Kuten lohduttauduin vanhassa blogissa ennen Afrikan-matkaa ja lohduttaudun yhä, mikään oma matka ei voi mennä niin pieleen.

 

Sitten vielä kaupasta mukaan se lehti, jota ei yleensä raaski ostaa, ja niin paljon herkkuja kuin napa vetää. Niskaan kivat vaatteet ja hypähdys päin tuntematonta, loiskis vaan!

Ihanaa matkaa, minne ikinä se suuntautukaan.

Tätä on lähteminen

// Kirjoitettu tammikuun alussa

Olen hankkinut matkavakuutuksen, sulkenut puhelinliittymän ja vaihtanut osoitteen vanhempien luokse.

Minulla on uusi passi, luottokortti ja kirpparilta löydetyt narusandaalit, joiden pohjissa on yhä hiekkaa. Repun sisältö on luonnosteltu päässä: otsalamppu, kuukuppi, adapteri. Bikinit, kookosöljy. Paljon kyniä ja paperia.

Olen tsekannut moneen kertaan, että Brasiliaan saa varmasti viisumin lentokentältä ja hankkinut ensimmäisille öille sohvasurffauspaikan. Olen vaihtanut rahaa ja skannannut passista kuvan.

Samat toimet on tehty jo niin monta kertaa ennenkin, että ne menevät rutiinilla.

Ei tarvitse arpoa, millaisen rinkan valitsen (aikoinaan käytettynä ostettu 55-litran Haglöfs), ovatko rokotukset kunnossa (terveyskeskukseen soitolla pääsee alkuun ja jos on kiire, suosittele matkailuklinikkaa) tai onko parempi pakata liikaa vai liian vähän (ehdottomasti liian vähän).

Myös tunteisiin olen kerrankin pystynyt suhtautumaan melko iisisti.

Seuraan huvittuneena sitä tunnemyrskyä, joka lähtöjä edeltää. Samat mietteet joka kerta.

Kun hetki on hyvä: “Miten ikinä pystyn lähtemään?”

Ja kun huono: “Milloin pääsen täältä jo pois?”

Vihloo.

Suurin on epämääräinen suru. Kaikkea ikävöi jo etukäteen ja olo on oudon haikea. Heippa ystävät, ikkunalauta ja omat vaatteet. Hiljaiset aamut, lähikahvilan chai ja puhtaat pussilakanat. Iskä, ruisleipä ja sähköhammasharja!

Ja koti. Miten ikinä voin hylätä maailman kauneimman kodin? Pestä pyykkiä jossain kuppaisessa pesulassa ja etsiä yöpaikan toisensa perään, olla yksin ja kielitaidoton vieraassa maanosassa. Miksi en jaksanut opiskella edes vähän espanjaa. Mitä jos sairastun tai minut puukotetaan sivukujalla? Mitä jos on ihan hirveää ja ahdistaa koko ajan, mitä jos en ikinä palaa kotiin…

Välillä olen niin vihainen itselleni: mikä hemmetti on vikana, kun aina pitää jättää kaikki hyvä taakse ja häipyä! 

Miksi en tiedä, mitä haluan ammatillisesti tehdä ja sitten vain tee sitä?

Miksi valkoinen koti, lehtityö ja kokomustat Cosin vaatteet eivät riitä tekemään minua onnelliseksi?

Miten minä uskallan?

Vituttaa. En halua lähteä, tämä oli paska idea.

Ja niin edelleen. Samat jutut joka kerta.

Fakta on, että lähden joka tapauksessa ja lähdettyäni tämä alkukaaos katoaa mielestä. Kaipuu lievenee jetlagin jälkeen ja se, mitä ei ole kyydissä, joko ostetaan tai unohdetaan. Saa pelottaa, mutta ihan sekaisin ei tarvitse olla. Vaikka tunteet suhaavat vuoristorataa, itse voi vaikuttaa siihen, hyppääkö possujunaan vai tornadon kyytiin.

Sillä toisaalta: olen 24-vuotias.

Olen nuori, vapaa ja peloton! Matkustus tekee minut niin onnelliseksi, ettei siinä ole mitään järkeä. Pian saan tehdä taas kaikkea sitä, mitä aina kaipaan: juosta rannalla, kirjoittaa kahviloissa ja päätyä outoihin seikkailuihin. Saan jättää taas hetkeksi taakseni urapaineet ja kokea, että tulevaisuus on ihme, ei painava taakka. 

Joskus kaipaan vielä kipeästi, että voin pakata rinkkani ja häipyä maailmalle tasan niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Joskus en pysty, tai mikä tärkeämpää, en edes halua lähteä. Nyt on nautittava ajasta, kun pystyn ja haluan.

Kun muistan sen, innostun. En malta pysyä paksuissa sukkiksissani vaan janoan päästä lämpimään. Rinnassa kuplii tuttu polte, villi elämänjano, kaikki se valtava ja tuntematon mikä vetää puoleensa kerta toisensa jälkeen.

Siispä hoidan viimeiset hommat parhaani mukaan ja siinä sivussa elän elämääni kuten aina ennenkin. Yhtenä päivänä vain pakkaan kamani ja hyppään koneeseen. Sen jälkeen on jo helpompaa.

PS. Olen saanut toiveen kertoa pakkausvinkkejä. Voin kirjoittaa tien päältä lisää, mutta aiemmasta blogistani löytyy aiheesta pari postausta. Jos mitä tahansa kysymyksiä tulee, kysykää! Vastaan aina tosi mielelläni.

Pitkän reissun pakkausvinkit

Vinkit Afrikkaan pakkaamiseen

Mitä mukaan lennolle