Sumua ja aasien huutoa

Tungen pääni ulos kämäisen bussin ikkunasta ja katselen pudotusta kapean, mutkittelevan tien vieressä. Ilma on oudon vaalean pölyn peitossa ja kylmää. 

Olen matkalla vuorille ja se tekee minut onnelliseksi.

Perillä otan kaksi euroa maksavan huoneen kylän ainoasta majatalosta ja nukun yön kahden villapeiton alla. On uskomattoman hiljaista: ei autoja, vain huutelevia aaseja, kukkoja ja vaaleaturkkisia koiria. Talojen seinissä on kauniita piirroksia (kukkia, härkiä ja naurava avocado).

Ennen auringonnousua alkaa vaellus. Minä, brittipoika ja seuraan liittynyt koira kapuamme pimeällä polulla yhden otsalampun valossa. Kylä on kolmen kilometrin korkeudessa, joten hengittäminen on työlästä ja sydämen hakkaamisen kuulee korvissa. Onneksi maisema on mitä kaunein. Aamu valostuu unenomaisesta vähitellen hohtavaksi ja kylä jää kauemmas.

Päänsärky pahenee koko ajan. Kipu säteilee niskasta kaikkialle, mutta en halua piitata. Olemme Marcahuasissa, joka on yksi Andien kiehtovimmista vuorista. Sen huipulla on laaja alue valtavia kiviä ja kallioita, joissa on erotettavissa selkeitä muotoja, kuten kasvoja ja eläimiä, joita alueella ei ole koskaan elänyt. Niiden alkuperästä ei ole täyttä varmuutta.

Tutkijoiden mukaan hahmot ovat pitkän eroosion tulosta, mikä tekee niistä jopa mystisempiä kuin näkemys, jonka mukaan hahmojen takana olisivat inkoja edeltäneet ihmiset. On helpompi ymmärtää, että ihminen on veistänyt kallioon selviä kasvoja, mutta että ne ovat syntyneet itsestään? Huh.

Vuorilla tuntuu aina elämää suuremmalta, mutta täällä fiilis on jopa outo. Neljässä kilometrissä on kuolemanhiljaista, ei edes kunnolla tuule. On kuin aika ei olisi olemassa.

Kiipeän kiellekkeen päälle ja maisema salpaa hengen. Samoin paha olo. Päänsärky on pahentunut entisestään ja on lopulta niin kova, etten voi muuta kuin maata selälläni silmät kiinni. Maisema on upein ikinä ja päänsärkyni kovin koskaan. Vatsa menee sekaisin.

Haluaisin pitkän matkanteon jälkeen viettää huipulla koko päivän, mutta olen aivan liian heikko. Kiroan. 

Brittipoika jää ylös, minä ja koira aloitamme hoippuvan matkan alas. Jokainen askel jysähtää kipuna pitkin kalloa ja pelkään, että pyörryn. Pysähdyn makaamaan selälleni ja koira käpertyy viereeni.

Eksyn.  Nielen kyyneleitä, lopulta alan itkeä.

Onneksi vastaan tulee lehmiä paimentava nainen, joka näyttää polun kylään.

Iltapäivällä tulee sankka sumu, joka peittää alleen koko kylän.

 

 

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s