Nämä aamut

Kun oli vielä kesä, nukuin jalat ikkunaan päin.

Halusin nähdä sinisen taivaan kattojen yllä heti ensimmäisenä kun herään. Taivas tuntui olevan kirkas joka aamu. Makasin selälläni ja kuuntelin lintuja, hengitin raikasta ilmaa ja mietin, miten ikinä selviän, kun tilalle tulevat talviaamut.

Miten ikinä selviän siitä että herätessä on pimeää enkä voi nukkua ikkuna auki? Kun vihreä puu ikkunan takana kaljuuntuu ja tuttu maisema kattojen yllä muuttuu ensin jatkuvan harmaaksi, sitten likaisen mustaksi?

Olisinpa tiennyt.

Nyt on talven ensimmäinen kylmä päivä: pakkasta -18 astetta. Taakse on jäänyt loppusyksy sateineen ja meneillään on kaikki se pimeys, jota jo valon keskellä pelkäsin.

Makaan sängylläni ja katselen ulos. Taivas on niin kaunis. Se on ei millään sanalla paremmin sanottu kuin puhdas. Sen sävyt ovat pehmeät ja puun oksat sitä vasten kuin japanilaisesta sommitelmasta.

Makaan peiton alla. Ikkuna on kiinni, mutta ikkunalaudalla palaa kynttilä. Linnut eivät laula, mutta islantilaislaulaja Axel Flóvent laulaa.

Aamut ovat yhä päivän kaunein kohta. Eikä tässä hetkessä ole mitään, mitä olisi pitänyt pelätä jo aiempina vuodenaikoina.

Tämä vuosi oli tasaista valoa

Ja taas on kulunut vuosi, taas aiempia nopeammin.

Viime vuosi oli surullinen ja kasvattava. Sitä edeltävä vuosi taas oli yhtä vapautta ja aalloissa juoksentelua.

Tämä vuosi oli tunnetasoltaan tasainen. Elämä ei heittänyt eteen suuria suruja (iso kiitos siitä!) eikä mullistavia iloja, vaan tasaista valoa.

Matkustin neljä kuukautta ja neljässä maassa.

Pääsin reissaamaan pakulla, joka on ollut pitkään unelmani! Kiersimme Kalifornian rannikkoa surffilaudat katolla, Alaska-niminen koira sylissä ja kaikki oli paljon hauskempaa ja ärsyttävämpää kuin olisin ikinä voinut kuvitella.

Hyppäsin laskuvarjolla. Se, että se tapahtui Havaijilla ja miesmallin kanssa, oli jo aivan kohtuutonta. Onko tämä minun elämääni? -hetkiä olivat myös surffaaminen Honolulussa, haikkaus Yosemiten vuorilla ja yksin liftailu pitkin rannikkoja. Ja se, että sain asua purjeveneessä…

Islannissa söpöjen poikien heilastelun ja kuumassa joessa uimisen lisäksi parasta oli yksinkertaisesta päästä maahan, josta on haaveillut about aina. Oslo ilahdutti kotoisuudellaan, mutta isoin päräyttäjä oli Göteborg: olin valmis pakkaamaan muuttolaatikkoni vaikka saman tien.

Olin tuttuun tyyliin töissä Hesarilla, mutta ekaa kertaa vähän pidemmällä sijaisuudella ja kasissa eli lifestyle-puolella.

Ehkä huipuinta oli kuitenkin olla tekemässä Slushia. Olin Impact-tiimin mediavastaava ja se oli juuri sitä, mitä olin kaivannut. Oli mahtavaa päästä tapaamaan niin paljon ihmisiä, joilla on halu parantaa maailmaa bisneksellä ja luomalla uutta. Esimerkiksi Ulkoministeriö lennätti Suomeen 30 yrittäjää kehittyvistä maista.

Sen näkeminen, miten hullulla intohimolla niin monet tyypit tekevät duuniaan, sai omat urakelat vain entistä enemmän kierroksille.

Pääni päällä on nimittäin jo tovin leijunut suuri kysymysmerkki siitä, mitä haluan tehdä. 

Rakastan journalismia, mutta tuntuu, että on niin paljon muutakin, mihin voin taitojani käyttää. Mietinkin kuumeisesti, minne haen maisteriohjelmaan tai töihin. Tämä pohdinta oli ehkä vuoden vaikein pala: välillä turhautuminen ja kauhu otti vallan ja pelkäsin, ettei mistään tule ikinä mitään!

Sama päti rakkausjuttuihin. Olen onnellinen yksin, mutta välillä todellakin kyrsi, ettei ole poikaystävää, vaan pelkkiä pikaystäviä. Mutta vaikka ihania poitsuja on tullut vastaan, ei vielä niin ihanaa (ja vapaata/tasapainoista/höppänää), että halu käpertyä kainaloon olisi vienyt voiton vapaudenkaipuusta.

Ehkä merkittävintä oli, että löysin maailman ihanimman kodin. Jugendtalon ylimmästä kerroksesta on muodostunut sellainen tukikohta, etten ole ikinä kokenut vastaavaa. Korkea katto, lautalattiat ja kaiken kauneus auttavat pitkälle, mutta ihmiset ovat paikan sielu. Kimppakoti ansaitsee vielä kokonaan oman kirjoituksensa, mutta sen sanon, että olen vihdoin tullut kotiin.

Kesällä purjehdin Helsingin edustan saarille ja saunoin puusaunoissa.

Joogasin astangakoulussa aamukuudelta ja kävelin töihin katsellen kirkasta taivasta.

Kun ilmat kylmenivät, heitin vaatteet rannalle ja aloitin aamun hyisellä pulahduksella. Palasin kotiin ja keitin teetä. Poltin kynttilää, katsoin valostuvaa taivasta futon-sängylläni ja kaikki oli siinä.

Järjestin ystävilleni meditaatioiltoja. Makoilin sohvalla ja vedin brunssiövereitä perheeni kanssa. Minun ihmiseni, miten ne voivat olla niin ihania, mietin todella usein. Sain myös monta uutta ystävää.

Ja kun pimeni entisestään, juoksin iltaisin heijastinliivi päällä pitkin mustaa rantaa. Söin lehtikaalia. Inhosin vuorotellen elämääni ja itseäni. Kyllästyin joogaan.

Söin pitsaa.

Rakastin aivan kaikkea. Olin läsnä ja olin hukassa. Olin tietokone keskellä New Yorkia, kuten vuoden paras runo sen muotoili.

Kaiken kaikkiaan tämä oli hyvä vuosi. Tasainen ja tyynnyttävä. Ystäväni sanoi, että viime vuosien aikana minuun on alkanut kasvaa aivan uutta peruskalliota. Koen itsekin niin.

Olen vieläkin kaukana seesteisestä viilipytystä (ja tuskin ikinä sellaiseksi muutunkaan), mutta tietynlainen rauha on alkanut vallata pinta-alaa. Olen vihdoin kokenut kunnolla, että paikallaanolo on aivan yhtä arvokasta ja hullunkurista elämää kuin tien päällä oleminen.

Joten kiitos tämä vuosi. Olit minulle kovin kiltti. Ensi vuosi, toivoisin kahta asiaa: rakastumista ja ultrajuoksua. Ja jos saa bonustoiveenkin, niin sitten uusia unelmia, joista minulla ei ole vielä aavistustakaan.

Kaunista karuutta

Rakastan Helsinkiä.

Rakastan olla kotona. 

Kun Kauppatorilla juoksee pimeällä, saa nähdä, miten märät mukulakivet kimaltavat. Ilmassa tuoksuu vahva kahvi. Silloin hengitän syvään ja kiristän tahtia.

Juoksen rantaan ja taakse jää lempikahvilani, jonka chai tee saisi olla reippaasti mausteisempaa. Ohitan Tervasaaren, jossa kesällä katselin elokuvia hämärän laskeuduttua ja syksyllä nojasin ystäväni olkaa vasten päivänä, jolloin kaikki oli tyyntä ja sopivaa. Joskus kierrän Pitkänsillan kautta. Joskus kurvaan suhaamaan Tuomiokirkon portaita. Pastellinen talvitori on söpö.

Missä juoksenkin, olo on turvallinen hämärästä huolimatta. Se on yksi asia, josta nautin täysin siemauksin nyt, kun olen vielä kotona. Matkoilla harvemmin kun voi lenkkeillä, hyvä jos aina edes kävellä yksin pimeän tultua.

Rakastan kesän lämpöä, kukapa ei, mutta etenkin Islannin jälkeen osaan myös nähdä myös täällä uudenlaista kaunista karuutta. Nämä saaret, tämä viima. Se ettei periksi anneta, perkele!

Kaikki on niin kovin hyvin.

 

 

 

 

Hetki ennen hämärää

Selailin yksi ilta vanhoja kuvia ja kun tämä tuli vastaan, sydän jätti lyönnin välistä.

Se on otettu juuri ennen kuin lähdin pois Australiasta.

Tuntuu alastomalta laittaa se tänne, koska yleensä haluan, että rakkausjutut pysyvät blogista kaukana. Mutta koska kuvasta on jo aikaa ja se tiivistää lumoavasti niin kauniin hetken, miksi ei? Jonakin päivänä sekä minä, sinä että internet olemme pelkkää kosmista pikkuhippusta, joten miksi tehdä asioista turhan vakavia…

Kuva on otettu Adeleidesta, joka oli minulle Australian-vuoden tärkein paikka. Sain sieltä parhaat ystäväni ja tunsin syvästi, että heidän kanssaan olen kotona.

Olin tapaillut kuvan poikaa pari kuukautta, käynyt välillä reissaamassa muualla ja lopulta palannut kaupunkiin viimeisen kerran. Lentoni lähestyi ja välttelin laukkujen pakkaamista. Sydämeni oli särkymäisillään, koska elämäni ravisuttavin matka olisi pian ohi.

Meillä oli pojan kanssa tapana kävellä iltaisin viereiselle rannalle katsomaan auringonlaskua, ja yhtenä iltana tuntematon mies tuli kysymään, saako ottaa meistä kuvan. Se tuntui vähän hölmöltä, mutta onneksi suostuimme.

Rakastan kuvaa älyttömän paljon.

Siinä on niin paljaasti nähtävillä kaikki se, mitä hetki pitää sisällään.

Aurinko on laskemaisillaan ja aivan pian on hämärää, mutta sillä ei ole väliä, koska vielä lyhyen hetken ajan pehmeä valo säkenöi joka puolella. Vielä hetken kaikki on totta ja tässä.

Meri on lämmin ja kaikki, mitä ei olisi ikinä edes osannut pyytää, on tuotu yllättäen eteen.

Olo on samaan aikaan painava ja täysin painoton, jokainen solu äärirajojaan myöten täynnä. Hetki on täynnä huolettomuutta, mutta myös niin paljon haikeutta. Lähtöä. Pakahtumista. Nuoruutta. Sitä, että on tullut niin kauaksi kotoa kuin maapalloa myöten voi päästä ja silti ei ole perillä, vaan joutuu jälleen jatkamaan matkaa.

Sitä tarttuu hetkeen kuin se olisi viimeinen. Koska se on.

On vain tämä tämä syli ja ympärillä hämärtyvä ilta.

Nyt kuvasta on puolitoista vuotta. Sen jälkeen olen saanut pussaillut montaa ihanaa poikaa (terkut vaan teille kaikille, toivottavasti olette onnellisia!) ja kokenut monta runollista ja ristiriitaista hetkeä.

Tämä kuva on ylistys niille kaikille.

Se on ylistys niille hetkille elämässä, kun ei tiedä, onko kaikki aluillaan vai lopuillaan. Kun seisoo tuntemattoman edessä eikä ole aavistustakaan, mitä ihmettä pimeän tultua tapahtuu. Mutta siitä huolimatta pystyy sulkemaan kaiken hetkeksi ulos ja kokemaan varpaitaan myöten, että juuri nyt kaikki on täysin oikein. 

Se on ylistys hetkille ennen hämärää.

♡ Adelaide, 2014. 

Arkistoapua

Tässä itsenäisessä blogissani minua on kyrsinyt se, että vanhojen postausten löytäminen on vaikeaa. Sivupalkkiin ei saa arkistoa tai uusimpia postauksia, jotka olivat entisessä blogissa tosi näppärästi.

Nyt tutkailin vähän ja keksin tee-se-itse-ratkaisun!

Lisäsin yläpalkkiin kategorian Posts, jossa näkyy kuvilla 30 viimeisintä postausta. Niiden alapuolella kaikkien kuukausien postaukset. Lisäksi sivulla on haku, joka oikeasti toimii! Kun koetin etsiä San Franciscon postauksia, se löysi saman tien kaikki, joissa paikka mainitaan tekstinkin seassa.

Jos joku tietty juttu on haussa, noista toiminnoista on paljon iloa!

Muistakaa myös, että jos kaipaatte lukemista, vanhoista blogeistani löytyy vaikka mitä hyvää ja vähän vähemmän hyvää. Lily.fin Mangomalenissa on tallennettu koko Australian vuosi sekä Itä-Euroopan reissuja, Minimalenissa taas Itä-Afrikka ja Itä-Eurooppaa (plus liftausjuttuja ja vaikka mitä!).

Eli jos reissuja on suuntautumassa noille alueille, kannattaa käydä lukemassa! Muutenkin niissä on paljon pohdintaa, mikä on nyt jäänyt tosi vähälle.

Ensi vuoden puolella blogin osoite saattaa myös muuttua, mutta siitä lisää sitten, jos niin käy!

Pus.

♡ I added a page called Posts where you can find a search tool, archives and the 30 latest posts. My old blogs are in Finnish, but here are the links anyway.

My old blogs:

Mangomalen

Minimalen

Instagram:

@mangomalen

 

Kylmä meri on parasta terapiaa

Kylmässä meressä uiminen on yksi minulle rakkaimpia asioita.

Ihan sama, kuinka ahdistunut, huolestunut ja väsynyt mytty veteen pakottautuu, meri tekee temppunsa joka kerta. Kun humpsahtaa veteen ja vetää pari vetoa niin ettei enää saa henkeä, kaikki on siinä. Maailma on taas selkeä ja asiat palautuneet oikeille paikoilleen. 

Pää on kirkkaampi, olo kevyempi.

Huolet eivät nouse mukana laiturille, vaan pyyhkeeseen kääriytyy ihminen, joka hengittää vapaasti ja näkee taas eteensä.

 

12 000 kirjaa rinkassa

// Yhteistyössä Fabulan kanssa.

Yksi syy, miksi rakastan reissuja, on se, että niissä ehtii lukea paljon enemmän kuin kotona.

Kun ei ole päivätöitä, mutta on pitkiä bussimatkoja, rajoilla kärvistelyä ja muutenkin pelkkää ajassa kellumista, on paljon aikaa kadota romaaneihin. Siksi roudaankin rinkassa aina kasaa kirjoja. Luettuani hylkään ne hostellien vaihtohyllyihin ja nappaan mukaan pari uutta.

Se on ihanaa, mutta painavaa.

Järkälemäinen Murakamin 1Q84 oli Australiassa piikki lihassa viikkotolkulla ja Sinuhe egyptiläisestä revin Aasiassa pois sivuja samaa tahtia kun niitä luin. Usein mietin, onko tässä mitään järkeä.

Siksi ajatus suomalaisesta kirjojen Spotifysta on ehkä kiinnostavin ajatus hetkeen.

Kun kirjasovellus Fabulasta otettiin yhteyttä ja ehdotettiin, että arvioisin sen blogissani, sanoin ensiksi ei. Sitten mietin hetken. Mikä muu liittyy blogiini tiiviimmin kuin app, joka vapauttaa reissukirjojen kantamiselta? Pyörsin pääni ja sanoin joo.

Sain oikeuden käyttää sovellusta hetken ajan ja kirjoittaa siitä rehellisesti mitä haluan.

Nyt olen käyttänyt sovellusta pari kuukautta ja vakuuttunut, että homma skulaa. Sovellus on nätti, simppeli ja toimii ongelmitta. Kirjoja on helppo hakea ja lukea. Itse käytin sitä sekä puhelimella että pädillä, ja kaikki oli ok. 

Poimin 12 000 niteestä (joista 700 on suomenkielisiä) luettavakseni teoksen Miten elää ilman rahaa. En voi sanoa suosittelevani sitä erityisesti ainakaan kirjallisen annin puolesta, mutta aina on ihan hauska lukea, miten toiset ihmiset näkevät tämän maailmaan.

Sen jälkeen selailin sitä ja tätä, mutta pakko myöntää, että lopulta löysin itseni aina oikean kirjaston hyllyjen välistä. Uusiin tapoihin on vaikea tottua eikä paperikirjoja korvaa mikään! Reissussa sähkökirjalla on kuitenkin etulyöntiasema juuri keveyden vuoksi ja tietenkin siksi, että ylipäätään saa luettavaa juuri silloin, kun haluaa. Aivan liian usein mukana kulkevista kirjoista mikään ei istu fiilikseen, mutta on pakko valita paremman puutteessa niistä yksi.

Fabula maksaa kympin kuussa (kohtuullista), toimii puhelimissa ja tableteissa ja pelittää myös ilman verkkoyhteyttä (elintärkeää lentokoneessa, bussimatkoilla ja no, tietyissä maissa lähes joka paikassa).

Ainoa, mikä vielä on pielessä, on suurimpien kustantajien puuttuminen. Mukana on parikymmentä kustantajaa, kuten Siltala, Gaudeamus ja Into, mutta suuret talot eivät ole vielä lähteneet mukaan. Se on iso miinus. Vaikka niteitä on paljon, on se vain niin, että tunnetut kirjailijat kiinnostavat enemmän kuin isot kasat oppikirjoja ja pikkunimiä.

“Sen kanssa me väännetään päivittäin”, sanoi Fabulan Antti Randell, jolle soitin ennen tämän postauksen kirjoittamista.

Hän kuitenkin ilahdutti kertomalla, että mukaan on juuri liittynyt muun muassa Long Play.

Kiinnostavaa oli myös kuulla vastaus, kun tenttasin Randellilta, miksi Fabula on olemassa. Hän intoutui pitämään kiivaan palopuheen, josta tuli selväksi, että tyypillä on hommassa sydän mukana. Ydinajatus on se, että kirjat ovat korvaamattomia, ja tämä on tärkeä tapa helpottaa niiden lukemista.

“Mikään muu muoto ei välitä tarinoita samalla tavalla kuin kirja, ei edes elokuva”, Randell sanoi ja lukutoukka sisälläni nyökytteli kiivaasti.

Hän myös vahvisti ilmiselvän oletuksen, että Fabula haluaa olla kirjoille sitä, mitä Spotify on musiikille ja Netflix elokuville. Vaikka pidänkin epätodennäköisenä, että niin tapahtuisi ainakaan kovin pian, idea on ehdottoman kannatettava. Viime kesänä Fabula keräsi 450 000 euroa sijoituksina muun muassa Suomesta, Ruotsista ja Yhdysvalloista, joten ideaan uskoo joku muukin.

Nyt toivon, että isommat kustantajat hyppäävät kelkkaan. Sovelluksessa on hurjasti paukkuja enempäänkin ja toivon todella, että se räjäyttää sähkökirjaskenen ja keventää rinkkoja monen kilon verran.

Omalla kohdallani en usko sen syrjäyttävän paperikirjojen kantamista täysin, mutta olevan hyvä lisä niihin hetkiin, kun suomenkieliset romaanit on luettu (ja silputtu sivu kerrallaan) loppuun ja mikään muu kuin äidinkieli ei kelpaa.