Aina ei suju surffikylässäkään

Koko ajan paljaat varpaat. Lämpöä, halpaa kasvisruokaa ja kahden euron joogatunteja. Merenranta heti oven takana.

Lukemista, raidallinen riippumatto ja loputtoman pitkiä päiviä.

Kuulostaako taivaalta?

Sitä se olikin. Harmi vaan, että taivaastakin voi haluta pois.

Huanchacon surffikylä Pohjois-Perussa on rauhoittava paikka. Se on niin pieni, ettei siellä ole surffaamisen ja relaamisen lisäksi juurikaan muuta puuhattavaa, mutta kuitenkin niin iso, että sieltä löytää hyviä ruokapaikkoja ja joogaa.

Asustelin Meri Surf Hostellissa, joka on hyvin kaunis. Hain viereiseltä torilta kotiin painavat kantamukset muutamalla kolikolla: korianteria, avocadoa, limeä, kananmunia. Pilkoin limeä lasipulloon ja hörpin sitä pitkin päivää, söin appelsiineja ja luin Katja Kallion Kuutamolla, joka oli yhtä sujuva kuin Kallio aina.

Mutta vaikka ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin täydelliset, olo ei ollut. Jo aiemmin syntynyt ajatus siitä, että en halua jatkaa tätä matkaa, kasvoi entisestään. Ensin näin vikoja: meri on likainen ja täynnä muovipusseja. Tv pauhaa ja wifi on huono. Väsyttää. Sitten jouduin myöntämään, että vika on asenteessani, ja lopetin ininän.

Kävin aikaisin aamulla juoksemassa ja joogassa läheisellä kattoterassilla, jonne kuuluu aaltojen pauhu. Lojuin rannan lämmössä ja kuuntelin musiikkia. Hengasin kivojen aussien ja kanadalaisten kanssa. Suunnittelin vuokraavani surffilaudan ja märkäpuvun. Iloitsin siitä, että saan olla helteessä ja nähdä joka ilta erilaisen auringonlaskun.

Mutta olo sen kuin pysyi. Olo siitä, että en jaksa tätä enää: en pitkiä bussimatkoja, vieraita ihmisiä ja päiviä, jolloin en tee mitään muuta kuin olen. En suunnitelmia, en seikkailuja, en hikisiä vaatteita. Sydänsurut ja vatsakivut laskivat fiilistä entisestään, mutta tiesin, etteivät ne ole pohjimmainen syy.

Nautin yksityiskohdista, en kokonaisuudesta. Joskus aamulla herätessäni sain itseni kiinni laskemasta, miten monta päivää tätä reissua pitää vielä kestää. Että voisin mielummin olla tekemässä jotain järkevää

Se oli aivan absurdia. Minähän rakastan matkustamista enemmän kuin mitään! Olen taistelija, joka kulkee seikkailusta seikkailuun, ei koskaan kaipaa mitään eikä ketään ja aina nousee hymyillen jaloilleen. En tyyppi, joka ei halua mennä oikein minnekään tai tutustua kehenkään, vaan haaveilee töistä ja kokee, että kaikki on jo niin nähty.  Vaikka vaikeita hetkiä tulee joka reissussa, en ole ikinä harkinnutkaan matkan lopettamista. Nyt ajattelin sitä jo toista viikkoa.

Kaipasin koko ajan enemmän pysyvyyttä ja sitä, että voin suunnata kunnianhimoni johonkin merkitykselliseen. Kaipasin niiden ihmisten luo, joita rakastan, ja sujuvaan arkeen, jonka olen rakentanut. Sisällä vahvistui olo, että en enää halua matkustaa, en juuri nyt.

Pyysin vertaistukea Seikkailijattaret-yhteisöstä, jossa reissaavat suomalaisnaiset jakavat kokemuksiaan. Ja kas, en todellakaan ollut ainoa.

Meidän piti olla reissussa seitsemän kuukautta, mutta lähdettiin kotiin neljän jälkeen. Ratkaisu tuntuu päivä päivältä paremmalta. Isoin syy oli tietynlainen juurettomuus, joka vain kasvoi liian suureksi.”

“Kun reissaa paljon ja jatkuvasti, näin vaan käy jossain vaiheessa. Itsellä tuli tuo väsyminen monista lyhyistä reissuista, jotka tapahtuivat niin tiheällä aikavälillä.”

“Joskus liika on liikaa. Muistan itse tuon tunteen pitkällä reissulla Ausseissa, paljon reissuja takana edellisten vuosien aikana ja sitten vaan tuli stoppi, ei enää innostunut, kipinä ei syttynyt, halusi vaan kotiin, vaikkei sellasta edes ollut.”

“Reissaajan tietynlainen loppuunpalaminen taitaa olla aika tavallinen syndrooma tänä päivänä, kun maisemat ja ihmiset vaihtuu liian tiiviisti ja hommaa jatkuu tarpeeksi pitkään. Tulee väsy. Haluaa kotiin, tai peiton alle tai asettua muuten pitemmäksi aikaa paikoilleen ja olla hieman epäsosiaalinen jonkin aikaa.”

On se vain hassua, ettei asioita ymmärrä ennen niiden osumista omalle kohdalle. 

Jos vielä vuosi pari sitten joku olisi puhunut moisista tunteista, olisin polleana todennut, että tyyppi ei vain osaa reissata oikealla tyylillä tai arvosta sitä, miten ainutlaatuisista ajoista on kyse. Nyt tiedän paremmin.

Reissuihin liittyy valtava paine nauttia jos ei joka hetkestä, niin ainakin mahdollisuudesta ylipäätään matkustaa. Jos puhuu mistään vaikeasta, on kiittämätön lellipentu. Ajatusmalli tiivistyy hyvin keskustelussa ystäväni kanssa. Hän kielsi minua valittamasta siitä, että Brasiliassa on paahtavan kuuma, vaikka oli itse juuri valittanut kovasta pakkasesta.

Niin on laajemminkin: arkea saa parjata, reissuja ei. Loskassa tarpoessa ajatus rannoista ja bikineistä on niin kultainen, että tietenkin ärsyttää, jos jollekin se ei kelpaa. Mutta sama pätee myös toisin päin. Kaukana muistaa selkeästi, millaisessa yltäkylläisyydessä kotona saamme elää.

Puhdas vesi ja ilma, ystävien ja perheen muodostama tukiverkko, turvalliset kadut ja liikenne, modernit kodit, toimivat lait ja vapaus rakentaa about juuri sellainen elämä kuin haluaa – ne ovat niin harvinaislaatuisia asioita, että tuntuu käsittämättömältä, miten niiden keskellä ihmiset kehtaavat valittaa pomoista ja pimeästä.

Vaikka kyse on kaikkialla ihan samasta elämästä. Joskus sujuu, joskus ei. Ihmisen itse pitää oppia tunnistamaan, milloin kyse on ohimenevästä tahmeudesta, milloin intuitiosta siitä, että nyt asialle pitää tehdä jotain.

Niinpä pohdin vaihtoehtojani.

Löysin kiinnostavan työn Suomesta, jota hain.

Löysin kiinnostavan maisteriohjelman Tanskasta, jonka papereita aloin täyttää.

Kirjoitin päiväkirjaan kolme skenaariota:

1. Saan työn ja palaan Suomeen.

2. En saa työtä ja jatkan reissua Ecuadoriin, Kolumbiaan ja Kanadaan.

3. Ihan sama työstä tai mistään muustakaan. Otan ensimmäisen bussin takaisin Limaan ja lennän kotiin.

Oli selvää, että viimeinen vaihtoehto on se, jota en missään nimessä tee. Päätin pysyä kärsivällisenä ja luottaa siihen, että into palaa. No, into kyllä palasi, mutta erilaisena kuin olin ajatellut. Eräänä aamuna vain heräsin, tilasin aamupalan ja tajusin: nyt riitti. Minä häivyn. Jos en kotiin, niin ainakin takaisin Limaan, jossa voin pohtia päätöstä vielä kerran.

Toimin hurrikaanin tavoin.

Poimin puussa kuivuvat bikinit ja pitkin huonetta ripotellut vaatteet ja sulloin ne rinkkaan. Ilmoitin työntekijälle, että minut voi kirjata ulos jo nyt, vaikka olin varannut vielä monta yötä. Juoksin viereiseen matkatoimistoon ja ostin lipun ensimmäiseen pitkänmatkanbussiin suuntaan, josta olin viikko sitten tullut. Hyvästelin kohdalle osuneet ihmiset ja kun aamupala tuli, olin jo juoksemassa taksiin. 

Taksin takapenkillä minut valtasi helpotus. Nojasin selkänojaan ja hymyilin koko naamallani. Radiossa alkoi soida hittikappale El Perdón, johon olin salakavalasti ihastunut reissun aikana, soihan se aina ja kaikkialla. Luulin ennen huonolla espanjallani, että kertosäkeessä lauletaan nimesi rakastamisesta, es el nombre me gusta, mutta se kuuluikin, että esto no me gusta, en pidä tästä.

Avasin ikkunaa isomalle ja hoilotin mukana kuskista piittaamatta.

Sillä ihan oikeasti: jos aidosti onnellisin hetki perulaisessa surffikylässä on se, kuin saa pesulassa syliinsä kassillisen puhtaita pyykkejä, on ehkä aika hankkia itselleen vähän pysyvämpi pesukone.

 

 

Advertisements

10 thoughts on “Aina ei suju surffikylässäkään

  1. Olipa hyvä kirjoitus. Välillä vuoden kestävällä reissulla alkaa tympiä kaiken väliaikaisuus, niin paikkojen kuin ihmissuhteidenkin. Tuntuu, että haluaisin tehdä jotain järkevää ja suunnata kunnianhimoni johonkin, kuten sanoit. Välillä on merkityksetön olo.

    Like

    • Kiitos paljon! Jep, nimenomaan. Ja oudointa on, että se tuntuu vain kasvavan reissusta toiseen, vaikka välissä tekisi paljonkin kaikkea järkevää ja haluaa taas reissuun.

      Like

  2. Kivan rehellinen postaus ja tuotahan se pitkään matkaaminen juuri on, siihenkin voi kyllästyä! Minä innostun helposti vähän kaikesta ja kaikki mikä jatkuu pitkään on lopulta tylsää. Joten maisemanvaihto auttaa yleensä, kun kaikki on uutta ja jännittävää -tosin siihenkin kyllästyy ja sitten on mentävä tuttuun ja turvalliseen…kunnes se alkaa kyllästyttään ja pitää taas etsiä jotain jännittävää… 😀 Toivottavasti Lima tuo tullessaan jotain kivaa ja uusia suunnitelmia ja uutta virtaa!

    Like

  3. Hyvin kiteytetty. Muistan kun joskus kirjoitit siitä, miten ihmeessä ihminen päätyy paritaloon Espooseen farmariauton ja koiran kanssa sen sijaan, että reissaa vapaana maailmalla (no ei ehkä mennyt ihan just näin, mutta idea oli muistaakseni about tuon kaltainen) ja silloin "vanhana ja väsyneenä" reissajaana totesin mielessäni että kaikkeen kivaankin kyllästyy, tulee tunne että tämä on jo nähty. Kiksit voikin saada juuri tästä kaikesta täällä ja se tuo elämään sisällön olematta tylsää. Edelleen haaveilen reissuista ja reissailen perheen kanssa, mutta se alituinen kaipuu on sammunut. Rakastan sun blogia erityisesti näiden moninaisten, tuttujenkin matkafiilisten vuoksi, joita harvemmin itse enää koen. Kiitos kun kirjoitat, olet siinä todella taitava!

    Like

    • Hihii, ymmärrän! Just niin se on. Nyt puhuttelee sitoutuminen, paikallaanolo, työnteko, ystävyys – joskus taas jokin muu! Kiitos kovasti ❤

      Like

  4. Ihana kun kirjoitit tästä(kin). Vakoilen sun instagramia ja halusin kovasti tietää miksi palasit. Ei se ollutkaan mitään dramaattista vaan inhmillistä. Kaikkialla, ihan kaikkialla, voi nauttia, rakastaa, ärsyyntyä, ihmetellä, häikäistyä, nähdä, kokea, kiukutella, turhautua ja henkäistä syvään. Sellaista se on, ja hyvä niin.

    Like

  5. Mun äiti on matkustanut yli sadassa maassa, koska haaveili nuorena ammatin perään jossa saa matkustaa. Sen hän pääsi tekemäänkin. Joku päivä hän vaan heräsi hotellihuoneesta ja mietti 10 minuuttia että missä olen, en enää muista missä maassa, ja silloin kuulemma tuli stoppi. Että ei vaan jaksa enää, vaikka matkustamisessa mitä huippuhyviä puolia onkin. Sen jälkeen hän on ollut Suomessa ainakin 90% vuodesta ja pysynyt hyvin tyytyväisenä.

    Like

    • Uskon! Ja hauska kuulla, miten yllättävästi lopullinen kyrsiintyminen iski, vaikka oli varmasti ollut pinnan alla jo tovin.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s