Saavuin, söin, sairastin

Jos kuvaisin aikaani Limassa yhdellä lauseella: söin hyvin.

Ja jos virkkeellä: söin hyvin ja sairastin. 

Siinäpä se. 

Olin kuullut kaikilta etukäteen, että Lima ei ole lainkaan kiva, joten saavuin matalin odotuksin. Ne ylittyivät tuhatkertaisesti.

Asustelin Mirafloresissa, joka on kuulemma kaupungin kivoin alue. En ihmettele: on puistoja meren yllä, hullun kivoja kahviloita ja todella turvallinen olo. Kaduilla uskaltaa kävellä puhelin näkyvillä ja yksin kotiin pimeän tultua (vertailukelpoisia indikaattoreita) .

Sohvasurffasin ilmaiseksi hostellissa, mikä oli kelpo lisä kokoelmaan hassuista yöpaikoista. Kaverukset perustivat hostellin muutama vuosi sitten ja se on heille elämäntapa: kolmikon löytää sohvilta lähes kellon ympäri.

Heidän lisäkseen vietin enimmäkseen aikaa Ecuadorissa asuvan jenkkipojan kanssa. Piirtelimme surrelistisia piirroksia ja mietimme, miten absurdi asia syntymätön lapsi on, vatsassa ylösalaisin hengaava vesieläin. 

Muuten olin paljon yksin. 

Juoksin auringon noustessa ja joogasin sen laskiessa. Kävelin värikkäitä katuja pitkin ja kurkistelin sisäpihoille.

Löysin maailman suloisimman kahvilan. Se on pieni, valoisa ja seesteinen. Peräseinä on kokonaan lasia ja avautuu minimaaliseen pihaan, jonka seinät ovat täynnä kasveja. Vaaleanpunaiset tyynyt ovat käsityöläisten tekemiä ja japanilaisissa teepannuissa höyryää herba louisa. Iltaisin lehtikujaan syttyy valot ja kaihoisa musiikki soi, toisinaan joku soittaa kitaraa.

Kahvila on ehdottomasti ihanin, jossa olen ikinä käynyt. Siksi siitä tuli heti tukikohtani. Piirsin, kirjoitin, luin, piirsin lisää. Söin vegaanista pitsaa ja jääkookoslattea.

Myös vastapäätä on kaunis vegaanirafla. Siellä tuntuu, kuin ei olisi Limassa, vaan kenties Brooklynissa. Siellä kaikki on täydellistä, jopa liiankin. Tarjoilijoiden pellavaiset essut, paksuille puutasoille sommitellut ateriat, juuri sopivan makea mandariinimehu…

Söin siellä monesti, mutta pakenin nopeasti tien toiselle puolelle olemaan oma itseni. Tai raakakahvilaan hakemaan kombuchaa.

On parasta, kun saa syödä asioita niiden kotimaassa. Acaita Brasiliassa, macaa Perussa. Marjat ja hedelmät ovat uskomattoman halpoja, avocadot ja mustikatkin. Maistelin paikallisia ruokia ja kokkasin omiani hämärässä keittiössä.

Harmi vaan, että ruoka ei oikein pysynyt sisällä.  Vatsavaivat jatkuivat viikon ja olo alkoi mennä huteraksi. Siinä vaiheessa kun aloin paskoa verta, oli pakko ottaa taksi sairaalaan.

Se oli hieno reissu.

Vakuutusyhtiön sopimussairaala ei ollutkaan sopimussairaala eikä kukaan puhunut englantia. Kun lopulta pääsin lääkärin puheille, selvitimme tilannetta sanakirjan, Googlen, piirrosten, ihmisen anatomia -taulun ja lopulta käytävästä tulkiksi napatun miehen avulla. Sain lääkkeet ja käsin kirjoitetun kuitin.

Sairastelun takia missasin odottamani espanjan kielikurssin, jonka takia ylipäätään olin kaupungissa. Sitten läppäri sanoi itsensä irti ja Apple-liikkeen tuomio kuului ytimekkäästi, että mitään ei voi tehdä.

“Ajattelin illalla, että tää sun reissu on alkanut vähän huonojen tähtien alla”, isä sanoi uusista kolhuista kuullessaan. Pohjalla oli jo 10 tuntia myöhästynyt lento ja vuoristotauti.

Yksikään vastoinkäymisistä ei ollut suuren suuri, mutta yhdessä ne vetivät olon matalaksi kuin huomaamatta. Koska halusin ajatella, että kokeneena reissaajana en hätkähdä näin pienestä, kesti tovin tajuta, miksi olo on niin alakuloinen. Aloin katsoa lentoja kotiin ja miettiä, että matka oli yksi suuri erehdys.

Kaikille muille olisi ollut päivänselvää, mikä mättää, mutta yksin kipeänä vieraassa maassa arvostelukyky hieman hämärtyi. Ajattelin vain, että asenteessani on vikaa ja olen kiittämätön surkimus, joka velloo alakulossa tahallaan eikä osaa elää hetkesä. Ihmismieli…

Lopulta heräisin yhtenä aamuna ja päätin lopettaa tsemppaamisen. Päätin, että tänään olen pahalla tuulella. Se auttoi. Valitin ja venkoilin koko päivän, sain sympatiaa ja järkeviä neuvoja. Sitten kävin nukkumaan. 

Aamulla ostin bussilipun rannikolle ja jätin murheet taakseni. Tai niin luulin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Advertisements

8 thoughts on “Saavuin, söin, sairastin

  1. Luulenpa että olet reippain ja rohkein ihminen kenet tiedän. (Hah, meinasin laittaa että tunnen vaikken tunne mutta joskus tuntuu ihan siltä <3)

    Like

  2. Moi, ihana matkustus- ja ajattelumaaima!

    Miun on vaan pakko kysyä näin kanssaopiskelijana, kuinka sulla on varaa matkustaa vuosittain monen kuukauden ajan? Tahtoisin ihan käytännöllisistä, kehnon säästäjä-taipumukseni valossa kuulla sun rahankäytöstä.

    =)

    Like

    • Moi Anni! Tästä on ollut mulla tulossa postaus about… kolmen vuoden ajan. Noloa. Mutta nyt taas ryhdistäydyn ja jatkan sen tekoa, niin paljon kun kysytään!

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s